Tämä on matkapäiväkirja. Ja olen pitänyt siitä kiinni. Toki jotkut pohdiskelevat syntyjä syviä blogeissaan, joiden päätarkoitus on palvella matkapäiväkirjana. Itse olen tietoisesti jättänyt sieluni syvyyksien tutkiskelun itselleni. Monille blogaaminen on terapeuttista. Oma terapiani löytyy useimmiten saunan lauteilta parhaiden ystävien kanssa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nyt täytyy kuitenkin tehdä poikkeus. Äiti soitti toissailtana kertoen, että vaarini on kuollut sydänkohtaukseen.

 

Alkushokki oli melkoinen. Vaari on ollut viime vuodet varsin terveenä, mitä nyt verenpaine on silloin tällöin temppuillut. Tiesin kyllä matkaan lähtiessä, että jotain tällaista voi aina tapahtua. Ei siihen kuitenkaan osaa varautua. Ei siihen mikään valmista.

 

Äiti käytännössä kielsi aluksi edes harkitsemasta matkan keskeyttämistä. Uusi paluulippu tulisi aivan liian kalliiksi ja kaikki kotipuolessa tietävät kyllä, että kauemmas kotoa en tällä hetkellä edes pääsisi. Kukaan ei varmasti syyllistäisi, jos en pääsisi hautajaisiin. Päätin kuitenkin mennä seuraavana päivänä Qantasin toimistoon kyselemään paluulipun perään. Samalla mieleeni juolahti matkavakuutukseni. Eikös siellä jossain lukenut jotain ”...matkan keskeytyminen vakavan tapahtuman vuoksi...”-tyylistä? Ja tosiaan, Fennia korvaa uuden paluulipun ja välttämättömät majoituskulut matkan varrelta. Hyvä, eipähän tarvi enää pelleillä Intian suurlähetystöjen kanssa. Kerkeän sinne kyllä myöhemminkin. Juoksin myös saman tien siirtämään bussilippuni Wellingtoniin seuraavalle päivälle. Lähtö olisi ollut tunnin päässä. Ei kuitenkaan oikein ollut sellainen fiilis, että olisin halunnut istua bussissa seuraavat 15 tuntia...

 

Näillä näkymin palaan kotiin 12. helmikuuta. Hautajaiset järjestetään mitä todennäköisimmin 16. päivä, joten kerkeän hetken hengähtää kotona ennen sitä. Ehdin riehua viikon verran Uuden Seelannin pohjoissaarella. Sitten saa riittää. Johan tässä on melkein 5kk oltu reissun päällä. Vähän halju olo. Olen aina halunnut käydä Uudessa Seelannissa. Kauemmas kotoa ei pääse, extremelajeja löytyy joka lähtöön ja maisemien pitäisi olla henkeä salpaavia. Jostain syystä tällä hetkellä vaan ”ei oikein nappaa”. Lähden kyllä KiwiExpress-matkalle huomenna tai ylihuomenna. Ehkä se fiilis siitä taas nousee. Elämän täytyy jatkua. Sitäpaitsi, ne lukijoista, jotka minut tuntevat paremmin, tietävät minun käyneen läpi jotain huomattavasti raskaampaa viisi vuotta sitten. Eli eiköhän tämä tästä.

 

P.S. Pääsin tosiaan Uuteen Seelantiin ja hyppäsin ensi töikseni 192m korkeasta tornista vaijerien varassa. Se tosin tuntuu vähän toisarvoiselta tällä hetkellä. Pistin kuitenkin pari kuvaa hypystä. Olisin muuten maksanut niistä ylimääräistä turhaan J

 

Perthin pokeri-illoista tuttu Iceman-ilme ei värähdä...

Adrenaliinia...