Mt. Ngauruhoe AKA mt. Doom

Nousu oli hidas ja tuskallinen, ja tämä oli siis vielä vaellusreitillä. Viimeisestä kunnon rykäisystä oli hieman aikaa - kiipesinhän Fujille melkein 5kk sitten. ”Devil’s staircase”-nousun jälkeen pääsimme itse vuoren kimppuun.

Aluksi onnistuimme sankassa sumussa töpeksimään nousureitin kanssa. Tajusimme hyvin pian, että löytämämme löysä hiekka oli tarkoitettu laskeutumista varten ja nousua varten löytyi kivettynyt laavauoma, missä pystyi paremmin nousemaan kohti korkeuksia. Mt. Ngauruhoe on viimeksi purkautunut kunnolla vuonna 1975, joten kivet ovat teräviä ja maaperä nuorta. Nousu ei todellakaan ollut helppo. Vaikka vertikaalia kertyi vain n. puolet siitä, mitä Fujilla aikanaan, oli nousukulma paljon jyrkempi ja maasto vaikeampi. Parin tunnin hikoilun jälkeen pääsin huipulle. Ed liittyi seuraan puolisen tuntia myöhemmin.

Huipulla tuulee.

Tuttuun tapaan maaperä höyryää

Mordor...

Vuoren jälkeen alkoi ehkä kauneimmat maisemat mitä olen eläessäni nähnyt. Uusi Seelanti todellakin näytti parastaan jylhissä Mordor-maisemissa. Matka taittui tasaisen rauhallisesti, kunnes onnistuin punaisen kraaterin jälkeen töpeksimään oikein kunnolla.

Punainen kraateri
Kraateria seurasi välitön jyrkkä lasku. Mt. Doomin tapaan polku koostui löysästä hiekasta, joten lähdin laskeutumaan tottuneesti rivakkaa tahtia. Muut tulivat paljon hitaammin. Sainkin näin pidettyä pitkän tauon päästyäni polun juurelle. Huomasin kuitenkin pian, että taukoa on tullut pidettyä liian kauan. Vilkaisin reittiä eteenpäin ja näin tutut selät sadan metrin päässä. No, ei hätää, juoksen porukan kiinni.

10 metriä ennen porukan saavuttamista kompastuin kovassa vauhdissa kiveen ja mätkähdin turvalleni kovalle hiekkapolulle.

Älkää kokeilko tätä kotona...

Loppumatka oli myös ihan nättiä seutua, mutta typerä kompurointini varjosti mielialaa. Viimeiset pari tuntia myös satoi kissoja ja koiria. Päästyämme vihdoin polun toiseen päähän odotimme bussia tunnin ja läskejä jenkkituristeja toisen tunnin. Lopulta suuntasimme kohti hostellia ja kunnon illallista.

Lähdin maanantaina matkaan Stray-yhtiön bussilla. Ostin pohjoissaaren kiertoon oikeuttavan passin. Matka kestää sopivasti tämän viikon, joten ehdin varsin hyvin maanantain lennolle kotiin. Homma toimii niin, että bussikuski toimii samalla oppaana ja varaa meille hostellit ja organisoi kunkin haluamat aktiviteetit. Ilmaisia nähtävyyskierroksia löytyy runsain mitoin ja nyt kolmen päivän jälkeen porukka on alkanut hioutua mukavasti yhteen. Tosin moni on jäänyt jo matkan varrelle viettämään pidempiä aikoja eri paikoissa. Passi on voimassa vuoden, joten millään kiireellä ei välttämättä tarvitse kiertää.

Maanantaina pääsimme muutaman tunnin ajomatkan päästä syrjäiseen pikkukaupunkiin nimeltä Hahei. Paikka tunnetaan mm. vulkaanisesta rannastaan, jossa voi kaivaa itselleen oman pikku lämmitetyn altaan hiekkaan. Vastaavaa ei tiettävästi löydy mistään muualta. Rentoutuminen kuumassa vedessä pienen armeijasta tutun poterolapioinnin jälkeen oli varsin rentouttavaa – aina siihen asti, kun isompi aalto tuli ja pyyhkäisi meidän Kiinan muurit nurin. Illalla kokkailimme porukalla ison grilliaterian oppaamme johdolla ja tutustuimme toisiimme hieman paremmin.

Tiistaina lähdimme matkaan aamukahdeksalta. Suuntana länsirannalta löytyvä Ragnan. Paikka tunnetaan surffauksesta, mutta jätin tälläkin kertaa lautailun väliin. Täytyy kokeilla sitten kun tulen uudestaan. Lähdin itse pienelle patikkaretkelle lähimaastoon. Tunnin jalkamarssin jälkeen pääsin näköalapaikalle ja aloin tajuta kuinka uskomattoman kaunis tämä maa on. Puut blokkasivat maisemaa pikkuisen, joten kuvat eivät ole kovin kummoisia. Kamerani alkaa myös tosissaan vedellä viimeisiään, joten otin vain pari pakollista otosta. Patikkaretken jälkeen hostellin gourmet-kokki valmisti meille kunnon grillimätön, jonka jälkeen pääsin kunnon suomalaiseen saunaan. Kunnon saunoja on harvassa ulkomailla, mutta tämä oli oikein suunniteltu. Kiuaskin oli tuotu suomesta. Näytin australialaiselle Simonille ja ruotsalaiselle Callelle, miten saunotaan. Melbournen kasvatti tippui puolessa välissä ja rakas länsinaapuri haihtui jonnekkin viimeisessä, infernaalisessa löylyputkessa. BWAHAH! Pieskää vaan meitä jääkiekossa, mutta saunomisessa ette pärjää...Sain lempinimen "Viikinki" kyseisen suorituksen jälkeen.

Keskiviikkona armaat huonekaverini herättivät minut jo varttia ennen lähtöä. Olin minuutin myöhässä ja rangaistukseksi jouduin laulamaan Maamme-laulun bussin mikrofoniin. Myrkyisten aplodien jälkeen suuntasimme kohti Waitomo-luolia.

Luolasto oli mahtava kokemus. En ole luolissa juuri pyörinyt, joten jotain uutta oli jälleen luvassa. Epäinhimillisen ahtaan laskeutumisen jälkeen vietimme 2,5 tuntia maan alla. Näimme tuhansittain kiiltomatoja, annoimme virran kuljettaa meitä kumirenkailla maanalaisessa joessa ja uimme hyytävän kylmässä vedessä koittaen samalla välttää nilkan nyrjähtämistä. Kulku ei todellakaan ollut tasaista. Klaustrofobikoille reissua ei todellakaan voi suositella. Joistain kohdista piti todella ahtautua läpi ja kääntyä kyljelleen, jotta mahtui. Luolaston jälkeen lompsimme takaisin hallille. Paikalliset lehmät saivat varmasti hyvät naurut kun viisitoistahenkinen seurue marssi pellon reunaa kumisaappaissa ja märkäpuvuissa.

Päivän adrenaliinipiikki tuli ainutlaatuisesta Zorb-mäenlaskusta. Ahtauduimme parin aussin kanssa isoon kumiseen palloon ja laskimme mäkeä pyörien villisti pallon sisällä. Naurua ei saanut katkaistua vielä edes suorituksen jälkeen. Aivan uskomattoman hauskaa. Annan kuvien kertoa enemmän.

Tänään on ollut loistopäivä. Jätin koskenlaskun väliin lähinnä taloudellisista syistä. Sitä voi myös harrastaa joka puolella palloa, joten kerkeän kyllä "raftaamaan" myöhemminkin. Iltapäivällä pääsin vihdoin suorittamaan kauan odottamani Rock&Ropes-radan. 15 metrin korkeuteen vedetyllä köysiradalla saa todella ylittää itsensä. Pääsin paikalle sen verran myöhään, etten kerinnyt tekemään, kuin kolme vaikeinta. Siinä oli kuitenkin tarinaa monen kuvan verran.

Rata 1:

Kiipesin aluksi puhelintolppaa pitkin puomin päälle. Kädet levitettynä ja kieli keskellä suuta va-a-a-a-ro-vas-ti puomin toiseen päähän, jonka jälkeen sama takaperin. Hieman arvelutti hiihtää vauvanaskelilla takaperin 15 metrin korkeuteen viritettyä tolppaa pitkin. Pääsin kuitenkin molemmat osuudet horjahtamatta edes sen kummemmin. Suorituksen jälkeen laskeuduin valjaiden kanssa alas.

Rata 2:

Ehdottomasti kaikkein hermoja raastavin suoritus. Kiipesin jälleen kerran puhelintolppaa pitkin ylös. Tällä kertaa kuitenkin tolpan nokkaan. Nousu hieman huojuvan tolpan päälle ei todellakaan ollut helppo, vaikken kärsikään korkeanpaikankammosta. Tämän jälkeen laskin kolmeen kovaan ääneen ja hyppäsin parin metrin päässä roikkuvaan trapetsiin. Vähän vaikea kuvailla mitä päässä liikkui, kun tiesi olevansa 15 metrin korkeudessa ja seuraavaksi pitäisi hypätä trapetsiin kiinni. En kuitenkaan perääntynyt. Keskityin suoritukseen ja hyvinhän se meni. Vanhin kyseisen tempun suorittanut on 76-vuotias skottirouva, joten pakkohan se oli tehdä

Rata 3: Giant Swing (Jättikeinu)

Aivan MIELETÖN adrenaliinipiikki. Skottimiekkonen, joka oli juuri suorittanut radan sai loistavan videon meikäläisen kirkumisesta. Videotodisteita löytyy myös trapetsitaiteilusta. Tätä voi suositella aivan kaikille. Korkeanpaikankammo lähtee varmasti.

Ja taas kiivetään, tällä kertaa keinutasanteelle

Ilta on kulunut huomiseen valmistautuessa. Huomenna nimittäin lähtee Fuji – osa 2. 10 tunnin patikka/kiipeilyreissun huippuna on Taru Sormusten Herrasta tutun mt. Doomin huippu. (Se tuomiovuori, minkä vieressä se paha silmä Sauron kykki). Eli jos minusta ei vähään aikaa kuulu, Klonkku on varmaan tyrkännyt minut laavajärveen.

Nyt täytyy kuitenkin tehdä poikkeus. Äiti soitti toissailtana kertoen, että vaarini on kuollut sydänkohtaukseen.

Alkushokki oli melkoinen. Vaari on ollut viime vuodet varsin terveenä, mitä nyt verenpaine on silloin tällöin temppuillut. Tiesin kyllä matkaan lähtiessä, että jotain tällaista voi aina tapahtua. Ei siihen kuitenkaan osaa varautua. Ei siihen mikään valmista.

Äiti käytännössä kielsi aluksi edes harkitsemasta matkan keskeyttämistä. Uusi paluulippu tulisi aivan liian kalliiksi ja kaikki kotipuolessa tietävät kyllä, että kauemmas kotoa en tällä hetkellä edes pääsisi. Kukaan ei varmasti syyllistäisi, jos en pääsisi hautajaisiin. Päätin kuitenkin mennä seuraavana päivänä Qantasin toimistoon kyselemään paluulipun perään. Samalla mieleeni juolahti matkavakuutukseni. Eikös siellä jossain lukenut jotain ”...matkan keskeytyminen vakavan tapahtuman vuoksi...”-tyylistä? Ja tosiaan, Fennia korvaa uuden paluulipun ja välttämättömät majoituskulut matkan varrelta. Hyvä, eipähän tarvi enää pelleillä Intian suurlähetystöjen kanssa. Kerkeän sinne kyllä myöhemminkin. Juoksin myös saman tien siirtämään bussilippuni Wellingtoniin seuraavalle päivälle. Lähtö olisi ollut tunnin päässä. Ei kuitenkaan oikein ollut sellainen fiilis, että olisin halunnut istua bussissa seuraavat 15 tuntia...

Näillä näkymin palaan kotiin 12. helmikuuta. Hautajaiset järjestetään mitä todennäköisimmin 16. päivä, joten kerkeän hetken hengähtää kotona ennen sitä. Ehdin riehua viikon verran Uuden Seelannin pohjoissaarella. Sitten saa riittää. Johan tässä on melkein 5kk oltu reissun päällä. Vähän halju olo. Olen aina halunnut käydä Uudessa Seelannissa. Kauemmas kotoa ei pääse, extremelajeja löytyy joka lähtöön ja maisemien pitäisi olla henkeä salpaavia. Jostain syystä tällä hetkellä vaan ”ei oikein nappaa”. Lähden kyllä KiwiExpress-matkalle huomenna tai ylihuomenna. Ehkä se fiilis siitä taas nousee. Elämän täytyy jatkua. Sitäpaitsi, ne lukijoista, jotka minut tuntevat paremmin, tietävät minun käyneen läpi jotain huomattavasti raskaampaa viisi vuotta sitten. Eli eiköhän tämä tästä.

P.S. Pääsin tosiaan Uuteen Seelantiin ja hyppäsin ensi töikseni 192m korkeasta tornista vaijerien varassa. Se tosin tuntuu vähän toisarvoiselta tällä hetkellä. Pistin kuitenkin pari kuvaa hypystä. Olisin muuten maksanut niistä ylimääräistä turhaan J

Perthin pokeri-illoista tuttu Iceman-ilme ei värähdä...

Adrenaliinia...

Sukellus ei varsinaisesti ole vaarallinen laji, mutta pieniä yksityiskohtia täytyy pitää mielessä. Hengittää täytyy tasaisesti koko ajan, muuten pintaan noustessa keuhkoissa oleva ilma laajenee ja pahimmassa tapauksessa vahingoittaa keuhkoja pysyvästi. Vaan huoli pois, normaali ihminen muistaa kyllä hengittää. Ensimmäisen parin päivän teoriaosuus keskittyikin pitkälti turvallisuuteen. Ja ei, meille ei opetettu mitä tehdään hain uiskennellessa vastaan. Hait pelkäävät meitä paljon enemmän, kuin me niitä. Suurella valliriutalla ei edes juuri suuria haita ole. Toki hain raateluihin kuolee n. 15 ihmistä vuodessa ympäri maailman.

Sunnuntaina päästiin tositoimiin kahden ensimmäisen päivän teoria- ja allasosuuden jälkeen. Pro Diven pikkubussi nouti minut kukonlaulun aikaan hostellini ovelta. Varusteiden pakkaamisen ja muun säätämisen jälkeen pääsimme vihdoin veneelle. Kolme ensimmäistä sukellusta tehtäisiin tänään. Kaikki vielä opettajan johdolla. Ensimmäinen sukellus 10m syvyyteen iski tulta korville, kuin sata salamaa. Osasin arvata allassukellusten perusteella, että korvien paineentasaus ei tulisi sujumaan ongelmitta. En kuitenkaan olisi uskonut, että 10 metriin laskeutuminen veisi 10 minuuttia.

Merenalainen maisema oli kuitenkin kaiken tuskan arvoinen. Tuhannet eri kalalajit ja sadat eri korallilajit luovat yhdessä uskomattoman väriloiston! Koulutussukellusten aikana keskityimme vielä tiukasti kouluttajan seuraamiseen ja sekalaisten taitojen harjoitteluun. Saimme kuitenkin hyvän kuvan seuraavan parin päivän vedenalaisesta nautinnosta.

Maanantaina pääsimme ensimmäistä kertaa itsenäisesti sukeltamaan. Saimme aamusukelluksen jälkeen kelpuutuksen sukeltaa avovesillä ilman ohjaajaa. Sukellus suoritetaan kuitenkin aina pareittain. Jos toisen happijärjestelmään tulee vikaa, senkun nappaa kaverilta varasuuttimen ja nousee hiljalleen pintaan mietiskelemään mikä meni vikaan. Muutenkin jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Suoritimme päivän aikana neljä sukellusta, joista mielenkiintoisin oli ehdottomasti yösukellus. Lähdimme iltahämärässä taskulamppujen kanssa veteen ja vierailimme mm. metrisen kilpikonnan pesässä. Kyseinen konna Brian ei varsinaisesti piitannut vierailustamme. Kunhan unenpöpperössä ihmetteli ylilipuvaa sukeltajaparvea.

Tiistaina kerkesimme veteen vielä kolme kertaa. Vuokrasin toiselle sukellukselle kameran mukaan. Sääli sinänsä, että ensimmäinen sukellus oli huomattavasti parempi valokuvauksen kannalta. Näimme parini kanssa viisi haita, yhden kilpikonnan ja paljon muuta mielenkiintoista. Kuvaussukelluksella en nähnyt ainuttakaan haita, mutta sain kuitenkin muutaman onnistuneen otoksen. Annan kuvien puhua puolestaan. Tänään kokoonnumme vielä porukalla viettämään iltaa Cairnsin keskustaan. Seuraava tarina tuleekin sitten Uudesta Seelannista.

Niin ja sitä Nemoa ei muuten löytynyt. Täytyy kokeilla joskus uudemman kerran

Syvyyksien kingi koko varustuksessa.

Vasemmalta Ed (GBR), sukellusparini Brad (USA) ja allekirjoittanut

Kala

Syvyyttä kuutisen metriä ja fiilis korkealla

Läpi vaan

Korallia hieman tummalla kontrastilla

Ja lisää

Ja lisää

Kerrankin värit edes jotenkin kohdallaan

Kuvista huomaa, että olin ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Värien vangitseminen oikealla tavalla on melko hankalaa. Kuvaushetkellä taivas oli myös hieman pilvessä, joten taustavalolla ei juhlittu.

• Haavoittui Irakissa 1991 kranaatinheitinryöpyssä ja kävelee hieman hassusti jalkojen saatua osumia sirpaleista.
• Kiersi 10 vuotta Afrikkaa moottoripyörällä tehden erilaisia pätkätöitä siellä täällä
• Teki täydellisen suunnanmuutoksen elämälleen ja asuu kolmatta vuotta Adelaidessa työskennellen viinitarhalla esimiehenä.

Puoliltaöin istuskelin vielä koneella säätämässä. Lueskelin tuttuun tapaan flightforum.fi:ltä ilmailuhöpinöitä, kun silmiin sattui koko loppureissuni mullistava viesti. Ilmailuopisto vihdoin ja viimein julkisti kevään kurssin alkamispäivämäärän: 19.3.2007. Muuten ihan kiva, mutta mun paluulento piti olla vasta 31.3.2007.

Koko loppureissu lyhenee kuukaudella. Tasmania jää kokonaan väliin ja muutenkin leikkaan pari viikkoa pois Australiasta, viikon Uudesta Seelannista ja viikon Intiasta. Pohdin koko yön kuumeisesti mitä tekisin. En juuri saanut nukuttua. Lisäpontta stressaamiselle toi keskiviikon lähtö Melbourneen, joten kaikki muutokset lentoihin piti tehdä tiistaina.

Kyse ei ole siitä, että koko loppureissu meni "pilalle". Paljon jää kuitenkin väliin. En tiedä ehdinkö sukeltelemaan Suurelle Valliriutalle ja Intiassakin aikaa on vain viikko. Ja sinä aikana pitäisi päästä Mumbaista Delhiin. Junamatkaan saa varata kaksi päivää. Ne junat eivät todellakaan lähde Japanin aikataululla. Pientä valoa tunnelin päähän toi hallelujaa-Qantas, joka vaihtoi 6 kpl lentoja vain 25 dollarin palvelumaksulla. Luulin, että lentojen vaihdoista tulisi mielettömät sakot.

Uusi lentosuunnitelma näyttää tältä:

31.1.2007 <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Cairns (Oz) – Auckland (UuS)

17.2.2007 Queenstown (UuS) – Mumbai (Intia)

28.2.2007 Delhi (Intia) – Helsinki (Suomi)

Aikaa Australiassa pyörimiseen on siis enää kaksi viikkoa. Näyttääkin siltä, että sukeltelut jää väliin. Se kyllä syö miestä. Vaan koskaan ei tiedä. Jos löydän jostain hyvät päivämäärät 5 päivän kurssille ja sopivan lennon Melbournesta Cairnsiin – miksikäs ei?

Vaan palataan ajassa hieman taaksepäin. Edellinen kirjoitus on Rottnest Islandilta.

33-vaunuinen diesel-juna lähti hitaasti vyörymään kiskoja pitkin kohti Adelaidea. En oikein tiennyt mitä odottaa. Kiihdytys oli tuskaisen hidas lähes tuhannen tonnin kuormalla. Seuraavat 41 tuntia olisin kiskoilla lukuunottamatta paria huoltopysäkkiä, jolloin matkustajat pääsisivät verryttelemään puutuneita lihaksiaan. Matkaa taitettaisin reippaat 3000 kilometriä.

Löysin karjaluokan loungesta parikin pistorasiaa ja huokaisin helpotuksesta. Saisin sentään tapettua aikaa kannettavan tietokoneeni kanssa. Kanjonimaisema muuttui pian aavikoksi ja asetuin taloksi loungeen. Tunnit kuluivat ja myöhään illalla saavuimme ensimmäiselle pysäkille kaupunkiin nimeltä Kalgoorlie.

Kalgoorlie perustettiin kultaryntäyksen aikaan joskus 1800-1900-lukujen vaihteessa. Se toimii edelleen keski-Australian kaivoskeskuksena, joten odotin todellista villin lännen meininkiä. Ja sitä riitti. Kolmen tunnin pysähdyksen vietin suurimmaksi osaksi paikallisessa "saluunassa" paikallisten mainareiden kanssa jutustellen. Kuten asiaan kuuluu, olin hyvin lähellä joutua myös kunnon kapakkatappeluun.  Tilanne raukesi kuitenkin portsareiden paikalletuloon ennen kuin baarijakkarat alkoivat lentää. Ja ei, minä en ollut se joka heitettiin ulos. Lyhyt pysähdys villissä lännessä ei kuitenkaan varmasti koskaan jäisi unholaan J

Matka jatkui huonosti nukutun yön merkeissä. Saan kyllä yleensä unta pitkillä yölennoilla. Tämän junan penkki ei kuitenkaan soveltunut nukkumiseen. Aamu valkeni ja aamupalan jälkeen palasin loungeen kannettavani kanssa. Päivä kului pahamaineista Nullarbor-aavikkoa ylittäessä. Ylitimme myös maailman pisimmän luotisuoran radanpätkän. Kevyet 478km! Suoralla pysähdyimme myös toisen kerran. Tällä kertaa aavekaupunkiin nimeltä Cook.

Cookissa oli kulta-aikana 300 asukasta. Oli koulut, kirkot ja sairaalat. Golf-kentänkin olivat pystyttäneet. Rautateiden yksityistämisen myötä jokin meni kuitenkin pieleen ja tällä hetkellä Cookin asukasluku on hulppeat 8. (Juuri niin, kahdeksan). Kuollut kyläpahanen ei enää palvele mitään muuta tarkoitusta, kuin junien tankkausta 75 kertaa viikossa. Tunnin mittaisen pysähdyksen aikana ehti kuitenkin varsin hyvin koluamaan hylätyt talot ja autiot pihat.

Palosireenin kutsuttua matkustajat takaisin junaan lähdimme jälleen kerran autiomaan halki kohti määränpäätä. Iltapäivä ja ilta kului kannettavan ääressä, enkä juuri liikkunut loungesta mihinkään. Yöllä teimme pikapysähdyksen Port Augustaan, mutta olin onnistunut tällä kertaa pääsemään jo sikeään uneen.

Adelaide:

41 tunnin junamatka päättyi minun osaltani Adelaideen. Suurin osa matkalaisista jatkaisivat muutaman tunnin kuluttua Sydneyyn. Minä lähdin suunnistamaan CISV-kaverini luo kaupungin toiselle puolelle.

Tapasin Tuvan CISV:n kansainvälisellä leirillä Norjassa. Hänen vanhemmat asuvat vuoden Adelaidessa ja hän sattui olemaan paikalla tervehtimässä vanhempiaan. Perhe toivotti minut tervetulleeksi ja pääsin asettumaan aloilleni vähäksi aikaa. Ensimmäinen päivä kului pitkälti vaihtaessa kuulumisia. Kävimme tosin rannalla iltapäivällä.

Viikonloppu meni mukavasti Adelaidea kierrellessä. Lähdimme myös bilettämään lauantaina koko sisarusporukan kanssa. Niin - Tuvalla on 19-v pikkuveli ja 17-v pikkusisko.

Maanantaina suuntasin takaisin Adelaiden keskustaan ja tällä kertaa löysin kuin löysinkin erään hostellin ilmoitustaululta kimppakyydin Melbourneen. Sovimme englantilaisen Tobyn kanssa tapaavamme samana iltana suunnitellaksemme reittiä. Iltapäivällä kävimme Tuvan ja Ulrikan kanssa paikallisessa villieläinpuistossa. Pääsin ensimmäistä kertaa silittämään kenguruita ja sain pitää koalaa sylissä. Koalat ovat maailman ihanimpia ja valloittavimpia eläimiä. Kuin pehmolelu heräisi henkiin. Suurehkosta koostaan huolimatta ne ovat yllättävän kevyitä. Kävimme myös ihmettelemässä dingoja ja paikallista liskokuntaa.

Tiistai kului lentoja säätäessä ja keskiviikkona starttasin kohti Melbournea. Nykysuunnitelman mukaan saavumme Melbourneen maanantaina. Raportoinkin road-tripiltä ensi viikon alussa.

2,5kk mittainen rötväysosuus alkoi Rottnest Islandilla. "Rotto" on muutaman kilometrin päässä Perthin rannalta, joten laivamatka ei kauaa kestänyt. Saari tunnetaan ainutlaatuisesta eläinkunnastaan ja ekoturismista. Saarella asustaa ainutlaatuinen marsun, rotan ja kengurun risteytys: Quokka. Näitä elukoita ei löydy siis MISTÄÄN muualta. Ei edes muualta Australiasta. Yksityisautoilu on myös kielletty, joten kulkeminen rajoittuu pyöräilyyn, kävelyyn ja bussikuljetuksiin.

Laivan rantauduttua aloin kiroamaan tiukahkoa aikatauluani. Jos aikaa olisi enemmän, olisin varmasti jäänyt kuukaudeksi tuonne. Luonnonkaunis maisema yhdistettynä rentoon ilmapiiriin iski todella kovaa alusta lähtien. Saari on erityisesti aussien lomakohde, joten saksaakaan ei tarvinnut kuunnella joka kerta, kun istui ravintolassa pöydän ääreen.

Perth joelta kuvattuna

Ensimmäinen päivä kului vuokrapolkupyörän kanssa sählätessä (ensin puuttui lukon avain, sitten kypärä). Illalla lähdin ehkä elämäni parhaalle iltalenkille. Kirmasin auringon laskiessa saaren itäistä rantaa ja kuuntelin, kun aallot iskivät kallioihin. Aloin hiljalleen tajuta, että olen ainakin toistaiseksi lopettanut työt ja keskittyisin tästä lähtien seikkailuun.

Loppuilta kului muiden hostellivieraiden kanssa istuskellessa. Paikalle oli eksynyt pari paikallista kaivostyöläistä sekä kanadalainen tyttökolmikko, jotka olivat juuri saapuneet Ozzilaan. Painuimme pehkuihin joskus puolen yön aikoihin.

Quokka. Söpö pikku otus.

Maanantai alkoi aamiaisella Chrisin ja Graigin kanssa (tämä kaivosparivaljakko). Paikallisen pekoni-muna-nakki-salaatti-paistettu_tomaatti – herkun jälkeen varasimme paikan snorklausveneestä. Parin tunnin mittainen snorkkelisessio ei maksanut edes 30 dollaria, joten lähdin ihan mielelläni tutkimaan vesien syvyyksiä. Suorituksena mainittakoon, että vedin ensimmäistä kertaa märkäpuvun päälleni. Aiheutin myös yleistä hilpeyttä 30 hengen veneporukassa, kun kysyin sukellusmestarilta ennen veteen hyppäämistä: "Niin muuten, eihän tuolla mitään merihirviöitä, krokotiilejä tai ihmissyöjämustekaloja oo?"

Tiistaina toteutin visioni uudenkarhean riippumattoni koeajosta. Chris ja Graig lähtivät toistamiseen snorklaamaan. Itse tyydyin olemaan yhtä universumin kanssa riippumatossani. Löysin hyvän paikan rannan tuntumasta. Pienen virittelyn ja muutaman umpisolmun jälkeen sain homman rullaamaan ja pari tuntia vierähti mukavasti.

Iltapäivällä alkoi sataa. Se ei juuri haitannut, sillä illalla oli luvassa suuri trivia-ilta meidän hostellissa. Meininki oli hieman eri, kuin taannoin Sydneyssä. Sydneyn Scary Canaryssä jaeltiin olutkannuja hyvistä vastauksista ja pääpottina oli mm. 50 dollarin baaripiikki. Rottnestin vastaavassa olin vissiin ainoa iältään 15-40. Muut oli yli tai alle. Liittouduin viiden 50-60-vuotiaan rouvashenkilön kanssa. Varsin mukava ja erilainen ilta. Yksi joukkuetovereistani yritti myös naittaa tytärtään minulle. Oli kuulemma tulossa saarelle parin päivän sisällä. Jouduin kieltäytymään - olinhan lähdössä jo seuraavana päivänä. Sijoituimme lopulta neljänneksi 15 joukkueen kisassa, joten suoritus ei ollut ollenkaan huono.

Keskiviikkoaamuna heräsin seitsemältä. Myös alapuolellani nukkuva herrasmies heräsi samoihin aikoihin. Onnistuin nimittäin tokkurassa pudottamaan vielä piippaavan kännykkäni sängyn päädyn ja patjan välistä hänen tyynylleen. Laiva lähti klo 8:15, joten kiirettä piti pakkaamisen kanssa. Rottnest Island jätti hyvän mielen. Sinne tulisi varmasti ikävä seuraavan kahden päivän junamatkan aikana.