Olen kotona. Palannut tänne pohjantähden alle. Ja täällä on kylmä.

Viimeiset päivät Uudessa Seelannissa vietin Wellingtonissa ja Aucklandissa. Lauantai-iltana Wellingtonissa oli pari-kolme tuntia vapaa-aikaa ennen erään matkakumppanin synttärijuhlia joten lähdin itsekseni oluelle kulmakuppilaan. Yhtäkkiä alkoi puskea flashbackejä viimeisen puolen vuoden ajalta.

Aloin mietteissäni elää uudestaan menneitä hetkiä. Japanin hostellin varausta netin kautta Ilkan luona, Fujin huipun saavuttaminen, pokerivoitto jouluaattona, Kalgoorlien saluuna yms. yms. Näytin varmaan poissaolevalta mietteissäni. "Ei prkl, tää on ihan oikeasti reissun toiseksi viimeinen päivä..." Loppuilta meni lujaa. Porukka tiesi, että melkein kaikki ovat jatkamassa eri suuntiin, joten hauskaa pidettiin sata lasissa.

Sunnuntai kului bussissa matkalla Aucklandiin.

Maanantaina alkoi tuskaisen pitkä matka kotiin. Lentoreitti Auckland-Sydney-Singapore-Bangkok-Helsinki kesti taukoineen 27 tuntia, joten olin melkoisen poikki laskeutuessamme Helsinkiin. En saanut nukuttuakaan vanhaan tuttuun tyyliin. Ystäväni Ria oli kentällä vastassa ja aamukahvien jälkeen suuntasin kohti Turkua. 5 kuukauden matka pallon toiselle puolelle oli päättynyt.

On ollut mielenkiintoista koittaa totutella kotirutiineihin. Vanhat kaverit, perhe, kissa, oikeanpuoleinen liikenne, kyykkä. Niin ja se 30 asteen ero lämpötiloissa. Tietyllä tavalla tämä oli hyvä aika palata kotiin. Pääsi kokemaan kunnon talven, mutta edessä on kuitenkin kevät joten kylmimmät ajat pitäisi olla ohi.

Mikä sitten oli parasta?

Fujille kiipeäminen säilyi pitkään reissun kohokohtana. Aikanaan rinnalle nousi sukeltelu suurella valliriutalla ja koko Uuden Seelannin osuus vaelluksineen. Yhtä huippupäivää on vaikea sanoa. Viiteen kuukauteen hyviä päiviä mahtuu niin paljon.

Entä mikä meni pieleen?

Vaikka nautinkin olostani Perthissä, täytyy sanoa että jonkunlainen mökkihöperyys iski 7 viikon jälkeen samassa talossa. Asuimme sen verran kaukana keskustasta, että kaupunkiin piti aina oikein erikseen lähteä. Oli muuten virhe aloittaa Sydneystä. Kuka tahansa joka tätä blogia lukee ja aikoo lähteä vastaavalle reissulle, suosittelen lämpimästi aloittamista länsi-Australiasta. Työnhaku on helppoa ja meininki varsin rento uppiniskaiseen Sydneyyn verrattuna. Sydney on sitäpaitsi niin pullollaan trävellereitä, että oikein iljettää. Eikä se muutenkaan ole kuin iso kaupunki missä on hassu oopperatalo.

Mitä seuraavaksi?

Koulu alkaa kuukauden päästä, joten siihen valmistautuminen vienee aikansa. Sain vanhan työpaikkanikin ainakin osa-aikaisesti takaisin. Koitankin käydä töissä niin paljon kuin mahdollista. Kimppakämppä löytyi parin muun lentäjäoppilaan kanssa Vantaalta, joten asunto-ongelma Helsingissä on sillä kuitattu.

Kiitos kaikille lukijoille. Erityinen kiitos kaikille aktiivisille kommentoijille. Viimeisellä viikolla sivulatauksia oli parhaillaan 160/päivä, joten kyllä tätä joku on tosiaan lukenut. Sijoitus Googlessa hakusanalla "Working Holiday" on tipahtanut jonkun verran, mutta kyllä tänne silti löydetään suoraan hakukoneistakin.

Uusi Seelanti teki sellaisen vaikutuksen, että sinne täytyy päästä vielä joskus. Silloin viimeistään avaan uuden blogin.

“The World is a book, and those who do not travel read only a page.”
- Saint Augustine ~400AD

Juupajuu,

Herätys perjantaiaamuna klo 5:00 ja suunnaksi Tongariro Crossing. Kyseessä on yksi maailman arvostetuimmista päivävaelluksista. Matkan varrella on mm. Sormusten Herrasta tuttu mt. Doom (mt. Ngauruhoe), joten nyt voin sanoa käyneeni Mordorissa.

Jätimme brittiläisen Edin kanssa muun ryhmän parilla tunnilla taaksemme. Olimme ainoat, jotka halusivat kiivetä Tuomiovuoren huipulle ja siihen piti varata pari ylimääräistä tuntia. Lähdimme rivakasti liikkeelle alkutaipaleen läpi ja pian pääsimme ensimmäiseen kunnon nousuun.

Mt. Ngauruhoe AKA mt. Doom

Nousu oli hidas ja tuskallinen, ja tämä oli siis vielä vaellusreitillä. Viimeisestä kunnon rykäisystä oli hieman aikaa - kiipesinhän Fujille melkein 5kk sitten. ”Devil’s staircase”-nousun jälkeen pääsimme itse vuoren kimppuun.

Aluksi onnistuimme sankassa sumussa töpeksimään nousureitin kanssa. Tajusimme hyvin pian, että löytämämme löysä hiekka oli tarkoitettu laskeutumista varten ja nousua varten löytyi kivettynyt laavauoma, missä pystyi paremmin nousemaan kohti korkeuksia. Mt. Ngauruhoe on viimeksi purkautunut kunnolla vuonna 1975, joten kivet ovat teräviä ja maaperä nuorta. Nousu ei todellakaan ollut helppo. Vaikka vertikaalia kertyi vain n. puolet siitä, mitä Fujilla aikanaan, oli nousukulma paljon jyrkempi ja maasto vaikeampi. Parin tunnin hikoilun jälkeen pääsin huipulle. Ed liittyi seuraan puolisen tuntia myöhemmin.

Huipulla tuulee.

Sää ei suosinut valokuvaajaa. Koko huippu oli sankan pilviverhon peittämänä. Välillä ei nähnyt edes kraateria. Mutta huipulle nousu on kuitenkin aina palkitsevaa. Vielä palkitsevampaa oli laskeutuminen takaisin vuoren juurelle. Nyt tämä löysä hiekka nimittäin toimi pikahiihtolatuna jänöjussin mäenlaskulle. Vaikka laskukulmaa oli 45 astetta, pystyy alaspäin juoksemaan melkoista vauhtia jarruttaen samalla kantapäillä. Ed otti loistavan videodokumentin oikeaoppisesta alamäkikäyttäytymisestä mt. Doomilla. Pusken sen nettiin kunhan pääsen kotiin. Harvoin on ollut yhtä hauskaa, kuin adrenaliinihöyryissä nilkkanyrjähdystä uhmaten kunnon kivikkoalamäessä. Pisteen i:n päälle toi System Of A Down – Chop Suey .

Tuttuun tapaan maaperä höyryää

Ed ei sattuneesta syystä kiiruhtanut avian samaa tahtia alamäkeen, joka oli loppujen lopuksi aikamoinen onnenpotku. Löysimme nimittäin koko muun porukan leikkimästä KlonkkuFrodoSam-leikkejä vuoren juurelta. Saimme myös kuulla, että aikaa on puoli kuuteen asti päästä 17 kilometrin vaellusreitti läpi. Luulimme aiemmin aikaa olevan vain neljään. Olisimme muuten kiiruhtaneet turhaan.

Mordor...

Vuoren jälkeen alkoi ehkä kauneimmat maisemat mitä olen eläessäni nähnyt. Uusi Seelanti todellakin näytti parastaan jylhissä Mordor-maisemissa. Matka taittui tasaisen rauhallisesti, kunnes onnistuin punaisen kraaterin jälkeen töpeksimään oikein kunnolla.

Punainen kraateri
Kraateria seurasi välitön jyrkkä lasku. Mt. Doomin tapaan polku koostui löysästä hiekasta, joten lähdin laskeutumaan tottuneesti rivakkaa tahtia. Muut tulivat paljon hitaammin. Sainkin näin pidettyä pitkän tauon päästyäni polun juurelle. Huomasin kuitenkin pian, että taukoa on tullut pidettyä liian kauan. Vilkaisin reittiä eteenpäin ja näin tutut selät sadan metrin päässä. No, ei hätää, juoksen porukan kiinni.

10 metriä ennen porukan saavuttamista kompastuin kovassa vauhdissa kiveen ja mätkähdin turvalleni kovalle hiekkapolulle.

Ensimmäiset ajatukset: ”Ei prkl, pitääkö mut nyt hakea medi-helillä...” Minulla kävi kuitenkin melkoinen tuuri. Joka puolella oli isohkoja kiviä, mutta isohko pääni ei kuitenkaan osunut mihinkään niistä. Onni todellakin, koska juoksin melkoista vauhtia ja kompuroidessani olisi pahimmillaan voinut käydä TODELLA huonosti. Selvisin kuitenkin ilkeän näköisillä naarmuilla käsivarsissa ja oikeassa alavatsassa. Pystyin myös kävelemään lopun 7km ilman sen suurempaa draamaa.

Älkää kokeilko tätä kotona...

Loppumatka oli myös ihan nättiä seutua, mutta typerä kompurointini varjosti mielialaa. Viimeiset pari tuntia myös satoi kissoja ja koiria. Päästyämme vihdoin polun toiseen päähän odotimme bussia tunnin ja läskejä jenkkituristeja toisen tunnin. Lopulta suuntasimme kohti hostellia ja kunnon illallista.

Uusi Seelanti on extreme-urheilun Mekka. Paikallinen laki vapauttaa elämysfirmat vastuusta jos joku töpeksii ja loukkaa itsensä, joten jenkkityylisiä miljoonaoikeuskäyntejä ei näe murtuneen kynnen takia. Täällä voi tehdä AIVAN kaikkea. Monet extreme-lajit ovat jopa saaneet alkunsa täällä.

Lähdin maanantaina matkaan Stray-yhtiön bussilla. Ostin pohjoissaaren kiertoon oikeuttavan passin. Matka kestää sopivasti tämän viikon, joten ehdin varsin hyvin maanantain lennolle kotiin. Homma toimii niin, että bussikuski toimii samalla oppaana ja varaa meille hostellit ja organisoi kunkin haluamat aktiviteetit. Ilmaisia nähtävyyskierroksia löytyy runsain mitoin ja nyt kolmen päivän jälkeen porukka on alkanut hioutua mukavasti yhteen. Tosin moni on jäänyt jo matkan varrelle viettämään pidempiä aikoja eri paikoissa. Passi on voimassa vuoden, joten millään kiireellä ei välttämättä tarvitse kiertää.

Maanantaina pääsimme muutaman tunnin ajomatkan päästä syrjäiseen pikkukaupunkiin nimeltä Hahei. Paikka tunnetaan mm. vulkaanisesta rannastaan, jossa voi kaivaa itselleen oman pikku lämmitetyn altaan hiekkaan. Vastaavaa ei tiettävästi löydy mistään muualta. Rentoutuminen kuumassa vedessä pienen armeijasta tutun poterolapioinnin jälkeen oli varsin rentouttavaa – aina siihen asti, kun isompi aalto tuli ja pyyhkäisi meidän Kiinan muurit nurin. Illalla kokkailimme porukalla ison grilliaterian oppaamme johdolla ja tutustuimme toisiimme hieman paremmin.

Tiistaina lähdimme matkaan aamukahdeksalta. Suuntana länsirannalta löytyvä Ragnan. Paikka tunnetaan surffauksesta, mutta jätin tälläkin kertaa lautailun väliin. Täytyy kokeilla sitten kun tulen uudestaan. Lähdin itse pienelle patikkaretkelle lähimaastoon. Tunnin jalkamarssin jälkeen pääsin näköalapaikalle ja aloin tajuta kuinka uskomattoman kaunis tämä maa on. Puut blokkasivat maisemaa pikkuisen, joten kuvat eivät ole kovin kummoisia. Kamerani alkaa myös tosissaan vedellä viimeisiään, joten otin vain pari pakollista otosta. Patikkaretken jälkeen hostellin gourmet-kokki valmisti meille kunnon grillimätön, jonka jälkeen pääsin kunnon suomalaiseen saunaan. Kunnon saunoja on harvassa ulkomailla, mutta tämä oli oikein suunniteltu. Kiuaskin oli tuotu suomesta. Näytin australialaiselle Simonille ja ruotsalaiselle Callelle, miten saunotaan. Melbournen kasvatti tippui puolessa välissä ja rakas länsinaapuri haihtui jonnekkin viimeisessä, infernaalisessa löylyputkessa. BWAHAH! Pieskää vaan meitä jääkiekossa, mutta saunomisessa ette pärjää...Sain lempinimen "Viikinki" kyseisen suorituksen jälkeen.

Tällaista täällä on

Keskiviikkona armaat huonekaverini herättivät minut jo varttia ennen lähtöä. Olin minuutin myöhässä ja rangaistukseksi jouduin laulamaan Maamme-laulun bussin mikrofoniin. Myrkyisten aplodien jälkeen suuntasimme kohti Waitomo-luolia.

Luolasto oli mahtava kokemus. En ole luolissa juuri pyörinyt, joten jotain uutta oli jälleen luvassa. Epäinhimillisen ahtaan laskeutumisen jälkeen vietimme 2,5 tuntia maan alla. Näimme tuhansittain kiiltomatoja, annoimme virran kuljettaa meitä kumirenkailla maanalaisessa joessa ja uimme hyytävän kylmässä vedessä koittaen samalla välttää nilkan nyrjähtämistä. Kulku ei todellakaan ollut tasaista. Klaustrofobikoille reissua ei todellakaan voi suositella. Joistain kohdista piti todella ahtautua läpi ja kääntyä kyljelleen, jotta mahtui. Luolaston jälkeen lompsimme takaisin hallille. Paikalliset lehmät saivat varmasti hyvät naurut kun viisitoistahenkinen seurue marssi pellon reunaa kumisaappaissa ja märkäpuvuissa.

Päivän adrenaliinipiikki tuli ainutlaatuisesta Zorb-mäenlaskusta. Ahtauduimme parin aussin kanssa isoon kumiseen palloon ja laskimme mäkeä pyörien villisti pallon sisällä. Naurua ei saanut katkaistua vielä edes suorituksen jälkeen. Aivan uskomattoman hauskaa. Annan kuvien kertoa enemmän.

Rullaati rullaati...

...rullaati rullaa.

Zorbonautit Adam, minä ja Simon laskun jälkeen

Omppu-pomppu-pyppy-hyppy-koikka-loikkanen

Tänään on ollut loistopäivä. Jätin koskenlaskun väliin lähinnä taloudellisista syistä. Sitä voi myös harrastaa joka puolella palloa, joten kerkeän kyllä "raftaamaan" myöhemminkin. Iltapäivällä pääsin vihdoin suorittamaan kauan odottamani Rock&Ropes-radan. 15 metrin korkeuteen vedetyllä köysiradalla saa todella ylittää itsensä. Pääsin paikalle sen verran myöhään, etten kerinnyt tekemään, kuin kolme vaikeinta. Siinä oli kuitenkin tarinaa monen kuvan verran.

Rata 1:

Kiipesin aluksi puhelintolppaa pitkin puomin päälle. Kädet levitettynä ja kieli keskellä suuta va-a-a-a-ro-vas-ti puomin toiseen päähän, jonka jälkeen sama takaperin. Hieman arvelutti hiihtää vauvanaskelilla takaperin 15 metrin korkeuteen viritettyä tolppaa pitkin. Pääsin kuitenkin molemmat osuudet horjahtamatta edes sen kummemmin. Suorituksen jälkeen laskeuduin valjaiden kanssa alas.

Huipulla tuulee

Kieli keskellä suuta

Rata 2:

Ehdottomasti kaikkein hermoja raastavin suoritus. Kiipesin jälleen kerran puhelintolppaa pitkin ylös. Tällä kertaa kuitenkin tolpan nokkaan. Nousu hieman huojuvan tolpan päälle ei todellakaan ollut helppo, vaikken kärsikään korkeanpaikankammosta. Tämän jälkeen laskin kolmeen kovaan ääneen ja hyppäsin parin metrin päässä roikkuvaan trapetsiin. Vähän vaikea kuvailla mitä päässä liikkui, kun tiesi olevansa 15 metrin korkeudessa ja seuraavaksi pitäisi hypätä trapetsiin kiinni. En kuitenkaan perääntynyt. Keskityin suoritukseen ja hyvinhän se meni. Vanhin kyseisen tempun suorittanut on 76-vuotias skottirouva, joten pakkohan se oli tehdä

Ylös ja ylös ja ylös

1-2-3-HOP!

Rata 3: Giant Swing (Jättikeinu)

"Noniin, meet tuohon reunalle seisomaan jalat yhdessä, otat tuosta köydestä kiinni ja kun minä lasken kolmeen hyppäät puoli metriä oikealle, ok?"
"Ju"
"1-2-3! Hyppää!"
"JAAAAAAAAHUUUUUUUUUUUUUUUUU!!!" (sun muuta apinamaista kirkumista)

Aivan MIELETÖN adrenaliinipiikki. Skottimiekkonen, joka oli juuri suorittanut radan sai loistavan videon meikäläisen kirkumisesta. Videotodisteita löytyy myös trapetsitaiteilusta. Tätä voi suositella aivan kaikille. Korkeanpaikankammo lähtee varmasti.

Ja taas kiivetään, tällä kertaa keinutasanteelle

Ilta on kulunut huomiseen valmistautuessa. Huomenna nimittäin lähtee Fuji – osa 2. 10 tunnin patikka/kiipeilyreissun huippuna on Taru Sormusten Herrasta tutun mt. Doomin huippu. (Se tuomiovuori, minkä vieressä se paha silmä Sauron kykki). Eli jos minusta ei vähään aikaa kuulu, Klonkku on varmaan tyrkännyt minut laavajärveen.

Käykääpä huviksenne Googlessa hakusanalla "Working Holiday" Jos eksyit tänne juuri kyseiseltä sivustolta, ei varmaan tarvi kokeilla uudestaan...

Ja kokeilkaapa hakea myös vain suomenkielisiltä sivuilta.

Reissun alussa kokeilin samaa temppua. Taisin olla viidentenä hakusanalla "Working Holiday Australiassa". Tiedä sitten miten kapusin listan kärkipäähän kaikkien vähäpätöisten matkatoimistojen, kuten STA Travel ohi. Ei voi valittaa. Muistaakseni marraskuun tilastoissa täällä käytiin keskimäärin 41 kertaa päivässä. Sen jälkeen vuodatus.netin tilastointi on yskinyt, joten en tiedä mihin sfääreihin on kasvanut.

Taidanpa huvikseni asentaa Googlen sivutilastoinnin tänne viimeisen viikon ajaksi. Vuodatus.net:n oma tilastointisysteemi nimittäin toimii kuin Venäjän Duuma - jos toimii...

Tämä on matkapäiväkirja. Ja olen pitänyt siitä kiinni. Toki jotkut pohdiskelevat syntyjä syviä blogeissaan, joiden päätarkoitus on palvella matkapäiväkirjana. Itse olen tietoisesti jättänyt sieluni syvyyksien tutkiskelun itselleni. Monille blogaaminen on terapeuttista. Oma terapiani löytyy useimmiten saunan lauteilta parhaiden ystävien kanssa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nyt täytyy kuitenkin tehdä poikkeus. Äiti soitti toissailtana kertoen, että vaarini on kuollut sydänkohtaukseen.

 

Alkushokki oli melkoinen. Vaari on ollut viime vuodet varsin terveenä, mitä nyt verenpaine on silloin tällöin temppuillut. Tiesin kyllä matkaan lähtiessä, että jotain tällaista voi aina tapahtua. Ei siihen kuitenkaan osaa varautua. Ei siihen mikään valmista.

 

Äiti käytännössä kielsi aluksi edes harkitsemasta matkan keskeyttämistä. Uusi paluulippu tulisi aivan liian kalliiksi ja kaikki kotipuolessa tietävät kyllä, että kauemmas kotoa en tällä hetkellä edes pääsisi. Kukaan ei varmasti syyllistäisi, jos en pääsisi hautajaisiin. Päätin kuitenkin mennä seuraavana päivänä Qantasin toimistoon kyselemään paluulipun perään. Samalla mieleeni juolahti matkavakuutukseni. Eikös siellä jossain lukenut jotain ”...matkan keskeytyminen vakavan tapahtuman vuoksi...”-tyylistä? Ja tosiaan, Fennia korvaa uuden paluulipun ja välttämättömät majoituskulut matkan varrelta. Hyvä, eipähän tarvi enää pelleillä Intian suurlähetystöjen kanssa. Kerkeän sinne kyllä myöhemminkin. Juoksin myös saman tien siirtämään bussilippuni Wellingtoniin seuraavalle päivälle. Lähtö olisi ollut tunnin päässä. Ei kuitenkaan oikein ollut sellainen fiilis, että olisin halunnut istua bussissa seuraavat 15 tuntia...

 

Näillä näkymin palaan kotiin 12. helmikuuta. Hautajaiset järjestetään mitä todennäköisimmin 16. päivä, joten kerkeän hetken hengähtää kotona ennen sitä. Ehdin riehua viikon verran Uuden Seelannin pohjoissaarella. Sitten saa riittää. Johan tässä on melkein 5kk oltu reissun päällä. Vähän halju olo. Olen aina halunnut käydä Uudessa Seelannissa. Kauemmas kotoa ei pääse, extremelajeja löytyy joka lähtöön ja maisemien pitäisi olla henkeä salpaavia. Jostain syystä tällä hetkellä vaan ”ei oikein nappaa”. Lähden kyllä KiwiExpress-matkalle huomenna tai ylihuomenna. Ehkä se fiilis siitä taas nousee. Elämän täytyy jatkua. Sitäpaitsi, ne lukijoista, jotka minut tuntevat paremmin, tietävät minun käyneen läpi jotain huomattavasti raskaampaa viisi vuotta sitten. Eli eiköhän tämä tästä.

 

P.S. Pääsin tosiaan Uuteen Seelantiin ja hyppäsin ensi töikseni 192m korkeasta tornista vaijerien varassa. Se tosin tuntuu vähän toisarvoiselta tällä hetkellä. Pistin kuitenkin pari kuvaa hypystä. Olisin muuten maksanut niistä ylimääräistä turhaan J

 

Perthin pokeri-illoista tuttu Iceman-ilme ei värähdä...

Adrenaliinia...